Koirat on jees.

Justus kasvaa kovaa vauhtia, ja on ottanut kohta Sallin korkeudessa kiinni. Painoeroakaan ei ole enää kuin apauttiarallaa neljä kiloa noin niinku pyöreesti. Ja jätkä on siis vasta viiden kuukauden ikäinen. Huh.

Elämä potkii tylsää paskaa ympyrää, ahistaa ja ärsyttää taas vaihteeks enemmän kuin olis tarvis. Joo joo, ei pitäis antaa ahistukselle valtaa ja olla aina niin pirun negatiivinen, mutta hei, aina ei voi olla kivaa.

Kaikki on suht. hyvin, mutta tuntuu vaan niin seitanan yksinäiseltä. Taas. Ja aina sillon ku tuntuu yksinäiseltä, tulee kelailtua kaikkea turhaa, mikä sitten tuo vaan lisää pahaa mieltä. Katon itteä peilistä ja käy niinku Johanna Tukiaiselle - näkyy demoneita. En vaan oo tyytyväinen itseeni. En. EN en en en en.

Mut ei se mitään, koirat on silti jees. Vaikka pikkujätkä kuseekin matot, syö ikkunalaudat, on syönyt vuodesohvan, kussut laminaatit pilalle parista kohtaa, on välistä kuin pahinkin pelsepuupi, se on silti ihan huippu kakara. Ja Salli nyt vaan on muuten vain maailman paras. Meikän paska-aivot. Missähän olisin ilman noita kahta, en jaksa edes ajatella.

Pitkästä aikaa mulla ei edes soi mitään kun istun tässä koneella.

Taidanpa kaapata nuo karvamakkarat kainaloon ja painua unille. Huomenna vapaapäivä.