Viddu että eläminen on sitte kummallista.

Toisena hetkenä sitä tietää tasan tarkkaan mitä tahtoo, punaisen sekunnin jälkeen on hukannut kaikki jäljet siitä mahdollisesta järkevästä ajatuksesta joka joskus siellä päässä piipahti.

Mulla on just nyt sellanen olo, että haluaisin lyödä itteeni vaikka kivilekalla naamaan. Vaikka tuskin se helpottais. Kaks päivää itkua ja hammastenkiristystä, on tää jumalauta hommaa. Kyllä tämä nainen osaa taas avata suunsa ja heittää ilmoille järkeviä ajatuksia, joo-o. Tämä nainen osaa sotkea päänsä pahemman kerran päästämällä ilmoille moisia "järkeviä" ajatuksia. En mä halua erota, mutta en mä tiedä osaanko mä pysyä yhdessäkään. Enkä mä tiedä kannattaako pysyä yhdessä jos ahdistaa. Kun vielä tietäisi mikä ahdistaa! Jos ahdistukseen olisi vain joku järkevä syy...

Mä en halua loukata, mä en halua olla inhottava, haluan omaa tilaa. Ja kuuluisan punaisen sekunnin jälkeen mä en enää sitä tilaa vaadikaan, vaan haluaisin käpertyä tuttuun kainaloon. Mä en vaan käsitä, mä en tiedä mitä mun päässäni on tällä hetkellä menossa, ja se ei oo yhtään mukava tunne.
Mun pitäisi selvittää itseni kanssa muutamia asioita, mun pitäisi selvittää muiden ihmisten kanssa muutamia asioita, mutta mä en osaa, mä jankutan, mä olen typerä.

Ja mulla on saatanan paha olla.