Työpaikan muutto siis.
Elämä alkaa pikkuhiljaa asettua takaisin uomiinsa, nyt puuttuu enää lomittaja että saataisiin työkaverin kanssa pitää viikkovapaamme normaalisti. Mä en jumalauta enää ikinä muuta yhtään mitään yhtään mihinkään. Vaikka muihin verrattuna mun työpanos olikin onnettoman pieni, niin silti uskallan sanoa noin. Muuttaminen on kamalaa.

Uudet liiketilat on mielettömän hienot, kyllä meidän nyt kelpaa. Aukioloajat mua vaan edelleen vituttaa - aikaa ei taaskaan jää mihinkään muuhun kuin työhön. Jännää miten yksi ainoa tunti saa elämälle lisäaikaa niin paljon. Aiemmin ehdin töiden jälkeen käydä kaupassa, lenkittää koiran, käydä salilla ja viettää vielä vähän vapaa-aikaa kavereiden kanssa / pelailla, nyt ei taas toivoakaan. Kotona on puoli seittemän, lenkittää koiran, syö... ja sit onkin melkein jo nukkumaanmenoaika. Pakko vaan yrittää sovittaa elämä jotenkin yksiin työn kanssa; ystävistä en luovu, salista en luovu (olin viikon käymättä salilla ja paino nousi lähes kaksi kiloa! O_O), koirasta en luovu, pelaamisesta en luovu. Enkä työstä. Joten ei auta kuin ruuvata, säätää, vääntää ja hinkata aikataulut sopivaksi.

Stressi on suuri, mutta eiköhän tämä tästä helpota taas jossain välissä. Eipähän ehdi ajatella mitään ikäviä asioita kun on koko ajan kalenteri täynnä.