Ahdistaa taas saatanasti.
Itsesääliin vajoaminen houkuttaa, olis niin helppoa vaan itkeä ja säälitellä. Valittaa että kukaan ei rakasta, kukaan ei välitä, ketään ei kiinnosta. Mutta mitäpä sitä valehtelemaan, mun ympärillä on niin paljon ihmisiä jotka musta välittää, että välillä sitä miettii osaako niitä kaikkia arvostaa tarpeeksi.

Siinä on vaa sellanen juttu, että jos se ihminen, kenen huomiota kaipais, tuntuu siltä ettei se välitä paskaakaan, se sattuu. Ja pistää itsesäälin taas potenssiin tuhat. Ja taas mä mietin että mitä vittua mä olen elämälleni tekemässä.

Päivissä ei oo kestämistä, päivät menee tosta vaan. Mutta aamut, illat, yöt, Luoja että muhun sattuu. Mä olen niiiiiiiin typerä, mä elättelen lapsellisia kuvitelmia ja annan niiden kantaa päivien ajan. Iltaisin todellisuus iskee kasvoihin kuin tuhat kiloa sementtiä. "Herää, nainen, ei sellaista tapahdu. Mielikuvitukses on taas vaan positiivisuusvaiheessa ja luulee omiaan." Vapaapäivien aamuina herään vähän jälkeen kahdeksan, mulla olisi mahdollisuus nukkua vaikka koko päivä. En saa nukuttua, kädet hikoaa, sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Illalla pelatessa hymyilyttää, läpänheitto piristää. Mitä pidemmälle kello tikittää, sitä pahemmaksi olo kuitenkin käy. "Kohta pitää lopettaa. Kohta pitää taas hypätä todellisuuteen." Pienten hetkien ajan mä toivon... jotain.

Pelottaa ihan saatanasti, että mä kolisen niistä pienistä hetkistä alas. Lujaa. Helvetin lujaa.

Smashing Pumpkins - The Beginning is the End is the Beginning