"Vierii kyynel vierii toinen,
vierii
silmistä vesi veden jälkeen
Rinnoilta helmoille
helmoilta
joeksi
ja joesta järveen
Järvi syvä kuin synkin suru on
Musta kuin yötaivas pimeä
Tuonelan koivut
lehdettömät
kuiskivat meidän kahden nimeä"

Rai rai sanon minä.
Äiti loukkasi kaularankansa. Tai sai sen jotenkin jumiin, taas. Meidän oli tarkotus mennä salille puhaltamaan vitutusta pois, mutta eihän se nyt onnistu kun ei toinen voi edes ajaa autoa kun ei pää käänny millin vertaa kumpaankaan suuntaan.

Elämä tuntuu edelleen olevan vähän perseestä, edessä uhkaavasti häämöttävä juhannus ahdistaa ihan suunnattomasti. Kaverit juhlii porukalla, ilman mua, sattuneesta syystä. Joo, musta on ihan mukava mennä porukoiden kanssa sukulaisten luo, viime vuonnakin oli kivaa, mutta kun yksi puuttuu sieltä joukosta. Ajatus ahdistaa älyttömästi ja jännittää miten selviän vetämättä itkupotkuraivareita.

Vituttaa olla näin ämmä. Missä mun äijäpuoli on sillon ku mun pitäis käsitellä tällasia asioita? Ja milloin helvetissä musta on tullu tällanen luovuttaja? Pieninkin vastoinkäyminen tuntuu maailmaakaatavalta, kynsi katkeaa ja musta tuntuu siltä kuin poikki olisi mennyt koko sormi.

Salilla sentään oon jaksanu käydä ahkerasti, ja se alkaa kai pikkuhiljaa näkyäkin jossain. Ainakin kädet tuntuu vähän paremmilta ku aiemmin. Polvien kans meinaa vähän tökkiä, reisiä treenatessa meinaavat ruveta urputtamaan vastaan, mutta siinä ku urputtavat. Kyllä ne vertyy. Kiva kun äipällä on personal trainer, se on ohjaillu muakin siinä sivussa niin ei tuu tehtyä mitään kohtalokkaita virheitä. Ja kai mulla nyt on vyötäröltä muutama sentti lähteny - ainakaan jenkkakahvat ei enää oo niin massiiviset ku tuossa pari kuukautta sitten.

Fysiikka siis alkaa pikkuhiljaa olla kohdallaan, mutta entäs se henkinen puoli?

No joo. Onneks sentään Jouni tulee viikonloppuna käymään. Jos se vaikka vähän piristäis mua.
Ha! tiedänpäs oikeastaan oivan keinon piristää itseäni vähän just nyt. Olen löytänyt Oman Kesäbiisini.

Ja sehän on: Tim Armstrong - Into action