Ilta on pitkällä eikä mua väsytä. Tekis ehkä vähän olutta mieli mutta
ei vaan jaksa lähteä mihinkään. Hannakin pyysi Pohjolaan ja tuli vähän
paha mieli ku sanoin etten lähde, mutta kun ei jaksa niin ei jaksa.
Ilkka tulee perjantaina, ja lauantaina mennään kattoon bändiä
Snookeriin. Meikä on ihan täpinöissään, ei oo nähny Ilkkaa taas
aikoihin niin on kiva päästä sen kans vähän hummaileen. Saa vaan nähdä
mitä siitä taas tulee, viimeks Kokkolassaki oli vähän semmosta
meininkiä ja örvellystä ettei tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa...
Käytiin viime perjantaina vähän shoppailemassa äidin ja Matiaksen
kanssa. Löysin itselleni uuden syystakin (joka on hieeeeeeeno, tykkään
hulluna!), parit alkkarit, ihanat vihreeraidalliset ylipolvensukat ja
hienon ruutukravatin. Niin ja kirjakaupasta tarttui mukaan Anthony
Kiedisin elämänkertakirja. Matias sai varmaan miljoona uutta kravattia
("Hei mulla pitää olla kaikkiin asukokonaisuuksiin sopivat krakat!"
hehe..) ja uudet housut. Hitto se penska on ihmeellinen, en oo koskaan
tajunnu miten jotku osaa luonnostaan pukeutua. Tosin Matias on sellanen
että ihan sama mitä se poika laittaa päälleen, se on hyvännäköinen. Se
on just sitä ihmistyyppiä joka näyttää hyvältä vaikka ois mitkä
pilkkihaalarit yllä.
Annukkakin on käymässä, on ollu kiva nähdä sitä taas pitkästä aikaa.
Maanantaina istuttiin reilu kaks tuntia kahvilla sen ja Minnan kans.
Nyt on ollu hyvä olla taas muutaman päivän, ei oo ahdistanut tai
masentanut suuremmin. Ainoastaan lauantaina ja eilen kun kävin äidin ja
isän luona, tuli haikea olo. Tajusin että mulla on koti-ikävä. En oo
asunut kotona virallisesti yli vuoteen, enkä sitä ennenkään suuremmin
siellä viihtynyt kun punkkailin lähinnä tuon avopuoliskon luona. Nyt
sitten aina kun käyn Kotona tulee surkea olo kun pitää lähteä.
Haluttaisi vaan jäädä sinne ja olla ja jutella. Mutta ymmärrettäväähän
se on. Se on kuitenkin aina mun Koti. Ja mä rakastan mun vanhempia, ja
mun veljiä myös. Toivottavasti oon osoittanut sen niille vaikka en sitä
välttämättä ääneen sanokaan. Kyllä mä uskon että ne sen tietää. Hassua
miten lähimmille on vaikea sanoa ääneen miten paljon niistä välittää.
Tai no tuolle puoliskolle tulee sanottua aika usein Kolmen Sanan Lause,
mutta perheenjäsenille sitä on jotenkin kummallisen hankala sanoa.
Vaikka luulisi että se olisi paljon helpompaa sanoa juuri heille.
Asiasta kukkaruukkuun, koiruus oli tänään tuhmatuulella. Se tietää
satavarmasti ettei sängyllä syödä luita eikä ylipäätään mitään
makupaloja. Aamupäivällä se kuitenkin hyppi sänkyyn luunpala suussaan
ja kun komensin sen alas punkasta se pulautti äkkiä luunpalasen
päiväpeitolle ja pinkoi täyttä laukkaa olohuoneeseen mua pakoon. Ja
koska me kaikki tiedämme, että kertaus on opintojen äiti, piti tuo
kyseinen rituaali ja mun hermojen koetteleminen toistaa sellaiset
kolmisenkymmentä kertaa... Vasta kun en naurultani enää kyennyt
komentamaan kakaraa alas sängyltä se luovutti. "Pah, ei ton mamman
kiusaaminen oo enää yhtään kivaa kun se vaan nauraa mulle". Ja sitten
herttainen "kuono rutussa ja alahuuli mutrulla" -ilme naamalle. Ah tätä
koiranomisen autuutta...
Haa! Sainpas muuten vihdoin ja viimein siivottua sunnuntaina. Kannoin
matot kartanolle ja tamppasin ne kunnolla, pyyhin pölyt ja imuroin.
Lattioita en saanut mopattua kun pitäis ostaa uudet mopit. Vanhat
kasvaa kohta heinää ja haisee kuolemalle.
Toivottavasti muuten Snookeriin tulee lauantaina mukavasti porukkaa,
ainakin aiemmilla keikoilla on käynyt kivasti sakkia ja varmaan
Kingston Wallin biisit kuitenkin vetää ihan kiitettävästi ihmisiä.
Meikäläinen ainakin maksaa kolme euroa ihan mielellään kun kerran on
hyvää musiikkia luvassa.
Ohoh, tulipas pitkä sepustus. Mutta nyt loppuu asiat kesken, seuraavaan kertaan siis.
Nyt soi: Leonard Cohen - Dance Me To The End Of Love
keskiviikko, 19. lokakuu 2005
Kommentit