Ilta on pitkällä eikä mua väsytä. Tekis ehkä vähän olutta mieli mutta ei vaan jaksa lähteä mihinkään. Hannakin pyysi Pohjolaan ja tuli vähän paha mieli ku sanoin etten lähde, mutta kun ei jaksa niin ei jaksa.

Ilkka tulee perjantaina, ja lauantaina mennään kattoon bändiä Snookeriin. Meikä on ihan täpinöissään, ei oo nähny Ilkkaa taas aikoihin niin on kiva päästä sen kans vähän hummaileen. Saa vaan nähdä mitä siitä taas tulee, viimeks Kokkolassaki oli vähän semmosta meininkiä ja örvellystä ettei tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa...

Käytiin viime perjantaina vähän shoppailemassa äidin ja Matiaksen kanssa. Löysin itselleni uuden syystakin (joka on hieeeeeeeno, tykkään hulluna!), parit alkkarit, ihanat vihreeraidalliset ylipolvensukat ja hienon ruutukravatin. Niin ja kirjakaupasta tarttui mukaan Anthony Kiedisin elämänkertakirja. Matias sai varmaan miljoona uutta kravattia ("Hei mulla pitää olla kaikkiin asukokonaisuuksiin sopivat krakat!" hehe..) ja uudet housut. Hitto se penska on ihmeellinen, en oo koskaan tajunnu miten jotku osaa luonnostaan pukeutua. Tosin Matias on sellanen että ihan sama mitä se poika laittaa päälleen, se on hyvännäköinen. Se on just sitä ihmistyyppiä joka näyttää hyvältä vaikka ois mitkä pilkkihaalarit yllä.

Annukkakin on käymässä, on ollu kiva nähdä sitä taas pitkästä aikaa. Maanantaina istuttiin reilu kaks tuntia kahvilla sen ja Minnan kans.

Nyt on ollu hyvä olla taas muutaman päivän, ei oo ahdistanut tai masentanut suuremmin. Ainoastaan lauantaina ja eilen kun kävin äidin ja isän luona, tuli haikea olo. Tajusin että mulla on koti-ikävä. En oo asunut kotona virallisesti yli vuoteen, enkä sitä ennenkään suuremmin siellä viihtynyt kun punkkailin lähinnä tuon avopuoliskon luona. Nyt sitten aina kun käyn Kotona tulee surkea olo kun pitää lähteä. Haluttaisi vaan jäädä sinne ja olla ja jutella. Mutta ymmärrettäväähän se on. Se on kuitenkin aina mun Koti. Ja mä rakastan mun vanhempia, ja mun veljiä myös. Toivottavasti oon osoittanut sen niille vaikka en sitä välttämättä ääneen sanokaan. Kyllä mä uskon että ne sen tietää. Hassua miten lähimmille on vaikea sanoa ääneen miten paljon niistä välittää. Tai no tuolle puoliskolle tulee sanottua aika usein Kolmen Sanan Lause, mutta perheenjäsenille sitä on jotenkin kummallisen hankala sanoa. Vaikka luulisi että se olisi paljon helpompaa sanoa juuri heille.

Asiasta kukkaruukkuun, koiruus oli tänään tuhmatuulella. Se tietää satavarmasti ettei sängyllä syödä luita eikä ylipäätään mitään makupaloja. Aamupäivällä se kuitenkin hyppi sänkyyn luunpala suussaan ja kun komensin sen alas punkasta se pulautti äkkiä luunpalasen päiväpeitolle ja pinkoi täyttä laukkaa olohuoneeseen mua pakoon. Ja koska me kaikki tiedämme, että kertaus on opintojen äiti, piti tuo kyseinen rituaali ja mun hermojen koetteleminen toistaa sellaiset kolmisenkymmentä kertaa... Vasta kun en naurultani enää kyennyt komentamaan kakaraa alas sängyltä se luovutti. "Pah, ei ton mamman kiusaaminen oo enää yhtään kivaa kun se vaan nauraa mulle". Ja sitten herttainen "kuono rutussa ja alahuuli mutrulla" -ilme naamalle. Ah tätä koiranomisen autuutta...

Haa! Sainpas muuten vihdoin ja viimein siivottua sunnuntaina. Kannoin matot kartanolle ja tamppasin ne kunnolla, pyyhin pölyt ja imuroin. Lattioita en saanut mopattua kun pitäis ostaa uudet mopit. Vanhat kasvaa kohta heinää ja haisee kuolemalle.

Toivottavasti muuten Snookeriin tulee lauantaina mukavasti porukkaa, ainakin aiemmilla keikoilla on käynyt kivasti sakkia ja varmaan Kingston Wallin biisit kuitenkin vetää ihan kiitettävästi ihmisiä. Meikäläinen ainakin maksaa kolme euroa ihan mielellään kun kerran on hyvää musiikkia luvassa.

Ohoh, tulipas pitkä sepustus. Mutta nyt loppuu asiat kesken, seuraavaan kertaan siis.

Nyt soi: Leonard Cohen - Dance Me To The End Of Love