Käytiin tänään tuttavaperheen isännän viiskymppisillä.
Mua masensi, ihan saatanasti. Koko päivän. Nielin itkua kun muilla oli hauskaa, purin hammasta kun muut hymyilivät. Oli pakko laittaa pikkuveljelle viesti: tuu hakemaan mut pois täältä. Haluan kotiin. Autossa itkin koko matkan hiljaa.

Kotiin päästyäni loggasin peliin, ja kuulin miten minut on otettu hieman liian vakavasti. Kirvoitti naurut, hymyilytti. Pelailin, tuli ihan hyvä olo. Nyt taas ahdistaa.
Kävin äsken tupakalla, tajusin että aurinko nousee. Linnut lauloivat jo, ja jumalauta, mä olen vielä hereillä.
Suussa maistuu pahalle, pyörryttää. Ja olen ihan selvinpäin. Kädet tärisee, sydän hakkaa miljoonaa.

Kunpa mä voisin nukkua vaikka vuoden putkeen. Tai kaksi. Siinä ajassa ihmiset unohtaisivat mut. Siinä ajassa ehtisi tapahtua paljon. Musta vaan tuntuu taas etten jaksa tätä enää millään.