Tästä on tulossa hyvää vauhtia joku ihmeen lyriikkablogi, mutta eipä se oo niin justiinsa. Tällä hetkellä soi tämmönen:

Jos olisit laulu kirjoittaisin sinut pintaani / omaan kylkeeni ylös sävelin
Kohisten hiljaa alkunuoteista viime tahteihin / juurista latvustoon, ylös taivaisiin

Ja jos katoaisit nuotittaisin taivaan

Riitasointuja, epävirettä,
tahtivirheitä, vääriä säveliä
Ei virheettömyys ole täydellistä

Jos olisin puu taipuisin ääntäsi vasten
Jos luonto antaisi periksi vaikka murtumispisteeseen asti
Sillä runkoni murros saa vahvempaan liitokseen
kasvaa, voisin murtua uudelleen ja uudelleen

Jos olisit laulu kirjoittaisin sinut kauaksi täältä
On muut laulut liian äänekkäitä

Sanoittaisin, sovittaisin alkutavuista viime riimeihin
Muita töitä puhtaammin ja kauniimmin

Ja jos katoaisit sinut voisin soittaa

Riitasointuja, epävirettä,
tahtivirheitä, vääriä säveliä
Ei virheettömyys ole täydellistä

Jos olisin puu taipuisin ääntäsi vasten
Jos luonto antaisi periksi vaikka murtumispisteeseen asti
Sillä runkoni murros saa vahvempaan liitokseen
kasvaa, voisin murtua uudelleen ja uudelleen

Kuin katkenneen luun liitoskohta
vahvempana murtumaa kasvan
kun tästä selviän, otan ja juon
juon elämäni maljan
juon
juon
juon ja laulan

Stam1na - Murtumispiste

Meikä on oikeasti maailman suurin idiootti... Just kun asiat alko näyttää suhteellsen hyvältä, minä menen ja saan maailman TYPERIMMÄN skitsokohtauksen, ja pilaan taas kaiken.

Onneksi tämä uusi Stam1na on edes hyvä. Jotain kivaa ja silleen. No käytiin me tänään Sallin kanssa jäällä. Sekin oli ihan kivaa. Paitsi että mulle tuli huono olo kun ei ollut aurinkolaseja, ja Sallilla aukes joka ikinen varpaanväli kovassa hangessa.
Pääasia että sesse on nyt tyytyväinen, vaikka välillä vähän mua tuolta sängyn päältä mulkoileekin.

On se jännä.
Vähän pään sisältöä tähän väliin. Omaa napaa.
Minä olen ihminen, jolla on uskomattoman huono itsetunto. Pienet asiat muuttuvat mun silmissä ylitsepääsemättömiksi. Kasaan niistä ison möykyn, joka sitten purkautuu ihan järjettömänä käyttäytymisenä. En koskaan osaa sanoa suoraan. Vetäydyn itseeni, olen hiljaa, hymyilen.
Omassa päässäni kaikki ihmiset on aina mua parempia. Kaverit on aina kauniimpia, fiksumpia, lahjakkaampia, seksikkäämpiä, älykkäämpiä. Taitavampia, osaavampia, monipuolisempia. Niin paljon ihanampia, niin paljon hauskempia. Minä... noh, minä olen minä. Toisten rinnalla pelkkä varjo, sivuosa.

Puhunpa siis hetken myös Siitä asiasta.
Keskustelu Sen asian toisen osapuolen kanssa lauantaina kotimatkalla Oulusta Kemiin helpotti hieman. Koko tämän ajan minä olen yrittänyt elää Sen asian kanssa, työntää sen taka-alalle, uskoa siihen että Se asia on ohi, Se asia täytyy unohtaa ja sen täytyy antaa painua unholaan. Ja aika hyvin olen siinä onnistunutkin; ainoa vain, että yllämainitut asiat tuntemuksistani itseäni kohtaan vahvistavat myös mielikuviani Siitä asiasta. Miten paljon parempaa Se asia oli Sen toisen kanssa, kuin minun. Miten välillä näen visioita Siitä asiasta, sinusta Sen toisen kanssa, Sitä toista sinun sylissäsi, kainalossasi, allasi. Miten pienet eleet, hymyt, paljaan ihon pilkahdus paidan ja housujen välimaastossa nostaa Sen asian taas mieleeni. Miten paljon kauniimpi, miten paljon hoikempi, miten niin paljon parempi, kuin minä, joka en ole mitään.

Minä olen niin säälittävä tunteineni. Mutta se olen Minä. Olemassaoloani anteeksipyytelevä, nöyristelevä. Anteeksi minun on turha enää pyytää, sen minä olen jo tehnyt. Mutta lupaan yrittää ajatella jatkossa vähän enemmän ennen kuin teen mitään.
Luottamukseni horjuu edelleen, mutta yritän rakentaa sitä pikkuhiljaa uudelleen. Siihen asti kaikkien täytyy vain yrittää kestää minua, riitasointuineen kaikkineen. Napsahduksia tapahtuu varmasti vielä jatkossakin, kunnes oikeasti saan asiat takaisin raiteilleen.
Olisi vaan niin mukava pitkästä aikaa oikeasti pystyä luottamaan siihen, että tyyni kestäisi edes hetken pidempään. Että myrsky aivoissa muuttuisi edes hetkeksi vähän seesteisemmäksi. Että oppisin siihen, että vaikka kuinka yritän, en pysty saamaan tehtyä tekemättömäksi. Ja että tajuaisin... edes jotain.
Ja että oppisin älyämään myös sen, että ehkä oikeasti minulla kuitenkin on merkitystä. Että minusta OIKEASTI saatetaan välittää, että on ihmisiä joille minä olen tärkeä.

Riitasointuineen kaikkineen.